Aamiainen 3842 metrin korkeudessa

Sain lahjaksi Miehen kiipeilykaverilta hissilipun Midin asemalle. Häneltä jäi päivä käyttämättä, kun piti palata sorvin ääreen. Yksittäinen lippu maksaa muistaakseni 55€, ei siis mikään pieni lahja meidän tarkan markan talouteen. Mies oli säästänyt jo entisessä elämässä hissilippujen hinnat itselleen, kun tiesi tarkalleen mitä aikoi kiivetä täällä.

Eilen lähdimme muiden alppinistien kanssa aamun ensimmäisellä hissillä ylös. Hissi kulkee joidenkin rullien yli ja tärisee aika kovaa ja jää hetkeksi huojumaan, ennenkuin taas jatkaa tasaista kulkuaan. Oli rauhoittavaa, kun kukaan ei kiljunut niissä kohdin. Asemakin oli ihanan hiljainen, kun turistit eivät olleet vielä tulleet paikalle. Vain raskas  vuorikenkien kopina kaikui tyhjillä käytävillä.

Alppinistit (Mies mukaan luettuna) siirtyivät raittiiseen ulkoilmaan Vallée Blanchen näköalatasanteen kautta. Mä siirryin seuraamaan heidän kulkuaan Chamonix- näköalatasanteelta. Tunnistin Miehen pitkästä rivistä, joka kulki lumista harjannetta alas " lumilaaksoon". Vilkutimme toisillemme ja mä siirryin sisätilan lämpöön nauttimaan ansaitut aamukahvit.

Kahvilassa oli mun lisäkseni vasta muutama asiakas. Otin cafe au lait'een ja croisantin, ranskalainen aamiainen. Oli muuten paras  croissant tällä matkalla ja kahvikin oli tosi hyvää.
Yhtäkkiä koko maisema katosi näkyvistä. En tiedä oliko se sumua, pilviä vai kosteutta, mutta ikkunoista ei näkynyt mitään siitä upeasta näköalasta joka juuri äsken oli avautunut kaikista ikkunoista. Sumu, pilvet, kosteus tai mikälie roikkui maiseman yllä muutaman tunnin. Oli turha yrittää mennä seuraamaan kiipeilijöiden matkaa tai valokuvaamaan vuoria janäkymiä. Niinpä istuin kahvilla Helena Petäistön kirjan kanssa ja aloin haaveilla Pariisista.

Ilman kirkastuttua kävin kuvaamassa ympäröivät maisemat ja jonkun kiipeilijäryhmän jotka olivat nousseet Taculin päälle. Sitten pilvet kietoutuvat taas Midin aseman ympärille.  Kiertelin matkamuistomyymälän ja yhtäkkiä asema olikin täynnä turisteja.

Matka yksin alas hissillä tuntui pelottavalta ajatukselta. Laitoin Miehelle viestiä siinä vaiheessa kun en enää keksinyt mitään muuta tekemistä kuin kahvilassa istuminen. Tiedustelin missä vaiheessa kiipeilyt on. Hän ilmoitti että menevät vielä yhdelle reitille.

Keräsin kaiken rohkeuteni ja astuin hissijonoon. Menisin alas, yksin, keikkuvalla kopilla yli 3000 metrin korkeudesta. Se ei pelaa joka pelkää. Vakuutin itselleni etten pelkää junassa, enkä lentokoneessa ja tämä on vähän niinkuin niiden yhdistelmä. Hissikoppi oli täynnä turisteja ja alaspäin tullessa rullien kohdalla on hetken sellainen olo kuin olisi vapaassa pudotuksessa. Tottakai siellä oli taas kiljujien armeija.

Onneksi olin käynyt midin asemalla hissillä jo viime kesänä, tiesin mitä odottaa, eikä matka ollut ollenkaan niin peloittava kuin ensimmäisellä kerralla. Minä tein sen, minä tulin alas yksin, minä kylenen mihin vaan!