C'est fini

Kevät koittaa Pariisiin ja ajatukset alkavat siirtyä kohti rakkaita ihmisiä, synnyinmaata, Suomen kesää ja paluuta!

Mobiilidata loppui Normandiasta palatessa ja aikamme Ranskassa alkaa olla lopuillaan, siispä päätimme olla ottamatta uutta Ranskalaista nettiliittymää. Tekstejä tippuu taas harvemmin ja todennäköisemmin ilman kuvia.

Palasimme hiihtolomareissulta takaisin tuttuun ja hyväksi havaittuun Fontainebleauhun ja Milly la Fôretiin. Vietämme täällä viimeiset Ranskapäivät, käymme tervehtämässä Valon Kaupunkia ja sitten matkamme jatkuu kohti Saksaa, Skandinaviaa ja koto-Suomea.

Meri jäljet lyö luotoon...

Tuuli ulvoo ulkona ja Atlantti lyö korkeat vaahtoopäät rannan jylhiin kallioseinämiin. Lokit kiertelevät kirkuen tyrskyjen päällä ja yksinäinen hylje nousee pinnalle hengittämään.

Minä rakastan merta, aaltojen kohinaa, lokkien kirkunaa. Suolaista tuulta kasvoillani, kesytöntä luontoa ja etuoikeutta olla kokemassa tätä kaikkea Bretagnessa.

Olemme Ranskan länsirannikolla ihanassa, idyllisessä kalastajakylässä nimeltään La Conquet, Konk Leon. Kaupungin nimi ensin ranskaksi ja sitten Bretoniksi.

En ole ajatellut arvottaa kokemuksia, paikkoja tai aikoja, mutta täytyy myöntää että tämä on ollut yksi suuri, unohtumaton päivä Reissupakussa.

...Vie meren tuoksuun, vie mut meren tuntumaan...

Vain elämää

Parhaimmillaan elämä Reissupakussa on haituvan kevyttä, stressitöntä, ei huolta huomisesta eloa.

Pahimmillaan se on ahdistusta, huolta ja jopa toivottomuutta, kun vettä sataa tauotta, ulkona on kylmä, aurinkopaneelista ei ole hyötyä, kun aurinko ei edes kiusallaan  näyttäydy. Vesi on lopussa, olemme likaisia, seuraavaa suihkua ei ole lähimaillakaan, akku on tyhjä, joudumme ahtautumaan pieneen tilaan kaikki kolme, että lämpö, se vähä mikä on saatu, pysyisi sisällä.

Yllätyksenä on tullut se että näin talviaikaan ei tahdo saada vettä mistään, edes maksua vastaan. Airet, joilta vettä yleensä saa sulkevat vesihanansa jäätymisvaaran takia. Myöskään leirintäalueet eivät ole auki.

Kaikesta tästä huolimatta en ole kertaakaan ajatellut: "miksi ihmeessä piti lähteä tällaiseen elämään". Ei! Pahimmillankin tämä on "Parasta ikinä!"

Tällaisina epätoivon hetkinä leirintäalue tuntuu virkistävältä keitaalta keskellä autiomaata.

Löysimme auki olevan keitaan parinkymmenen kilometrin päästä Fontainebleusta.

Päästyämme perille tyhjensimme koko auton ja siivosimme. Lakaisimme, pesimme lattiat ja tomutimme matot. Täytimme vesitankit, pullot ja purnukat. Puhtaista pyykeistä olimme huolehtineet jo airella. Puhtaat matkustavaiset puhtaassa kodissa, puhtaissa lakanoissa. Jälleen tuntuu elämä höyhenen kevyeltä.

Vain elämää, nyt

Täällä "kruununmailla", metsän siimeksessä, nettiyhteys on  onnettoman huono. Olen yrittänyt pari päivää julkaista edellistä kirjoitusta, huonolla menestyksellä. Kärsivällisyyttä, sielläkin päässä. Kyllä tämä vielä joskus onnistuu.

Miehen kaveri on tulossa lomailemaan meidän matalaan majaamme (korkeimmalla kohdalla vaadittavat 190cm) ensi viikolla. Odottelemme häntä tässä Fontainebleaussa ja Mies nauttii kiipeilystä. Kunhan ilmat vähän lämpenee ja pahin kiipeilynpuutteentuska laantuu, lähdemme Pariisiin!

Minä aloin aikanani seurustella pitkätukkahevarin kanssa. Pitkätukkainen tuosta Miehestä on taas tullut, mutta kiinnostuksen kohteet ovat nykyään hieman toisaalla.

Niihin aikoihin, (kyllä, olemme olleet yhdessä ihmisiän) Veikka Gustafsson oli suuri ihmetyksen aihe. Siis joku on oikeasti vuorikiipeilijä. Ja se oli jotakin hyyyyyvin, hyvin kaukaista minun kokemusmaailmastani.

Kaukana menneisyydessä Mies keksi, ystävän armollisella avustuksella, kokeilla kiipeilyä. Se ei tarinan mukaan ollut rakkautta ensinousulla, mutta siitä se sitten lähti...

Leirintäalueen jälkeen olemme palanneet puskaparkkiin, Fontainebleu'n. Äsken viereisestä autosta lähti n. 60- vuotias kiipeilijä pädi (eli se patja johon voi mukavasti mätkähtää, jos putoaa kiveltä) selässään.Tämä tauti ei ole paranevaa laatua, ei.

Me Alli-koiran kanssa ulkoilemme lähimetsässä. Minä luen sitä aiemmin mainittua dekkaria, väritän värityskirjaa ja Mies viettää laatuaikaa jollakin kivellä. Käymme me välillä kannustamassa Miestä ja toimimassa seuraneiteinä, mutta suurimman osan ajasta kulutamme mukavasti vain oleilemalla. Olemisen sietämätön keveys. Sitä tämä on! Vaihteeksi!