Olen käynyt elämäni aikana vain muutamalla rock-keikalla.
Järjestyksestä en ole ihan varma, mutta ensimmäinen taisi olla Apulanta, Jyväskylän Lutakko, Minä ja 50 kymmenen vuotta nuorempaa tyttöä. "- mitä sä täällä teet? Oon Apulannan keikalla, ihan niinkuin tekin!" - "No sä oot ehkä vähän vanha tänne. - "no enkä varmana oo". Kuka jutteli poiken kanssa keikan jälkeen bussilla? Ei ollut ne pienet tytöt, vaan tämä täti-immeinen!
Seuraavaksi taisin olla Miehen kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Jethro Tullia Helsingissä, Kulttuuritalolla. Heitä kävimme katsomassa kahteen kertaan.
Viimeiset pennoset likoon, David Bowie tulee Suomeen. Se keikka on yksi elämäni kohokohtia. Saimme Hartwall Areenalle, sivuparvekkeelle ihan hyvät paikat. David tuijotti minua suoraan silmiin koko keikan ajan. Olin aivan myyty!!
Tiedän että pieneltä teatterilavalta näkee ensimmäisen penkkirivin istujat jos voi laskea katseensa valonheittimistä pois. Hartwall Areenan lavalta ei varmaankaan näe edes sitä ensimmäistä riviä, mutta taitava artisti osaa kohdentaa katseensa yleisöön niin että jokainen tuntee olevansa erityinen ja katsekontaktissa esiintyjän kanssa.
Olen löytänyt David Bowien, hänen musiikkinsa ja teatterillisen esiintymisen ihan itse. Kukaan ei esitellyt hänen musiikkiaan minulle, enkä kuunnellut häntä jonkun muun esimerkin mukaan. Siksikin maanantain suru-uutinen tuntuu niin syvällä sydämessä!
"Look up here, I am in heaven, katso tänne ylös, minä olen taivaassa". Näin hän laulaa viimeiseksi jääneen levynsä biisissä Lazarus. Haluan uskoa ja toivoa niin!!
Nuku rauhassa David. Toivottavasti nähdään taas joskus. Kaipaan sinua!
Pelästyin itsekin ja taisin pelästyttää siippani lukiessani Bowien kuolemasta. Itkin kaikki viime vuoden itkutkin samalla. Näin meni todellinnen taiteilija ja perheenisä taivaaseen. Kuten elikin - tyylikkäästi. Minulla on pari hänen vinyyliään, joita voin jo kuunnella itkemättä. Kiitollisena.
VastaaPoista