Olhava, paluu alkuun...

Olen halunnut blogissani tarkoituksella paljastaa itsestäni vain vähän. Suuri Seikkailu, Elämänmuutos oravanpyörän ulkopuolella tuntui tärkeämmältä kuin Minä Itse!

Täältä, Olhavan parkkipaikalta Valkealasta, Suuri Elämänmuutos alkoi kesän alussa vuonna 2014. Tänne palasimme jälleen viikonlopuksi lokakuussa 2015 ja elämänpolku näyttäytyy tänään taas vähän kirkkaampana.

Laulu ja laulaminen on aina ollut minun elämäni ykkösasia. 3- vuotiaana unelmoin "pesulantädin" ammatista. Ajattelin että siinä työssä saan "lillua" kylpyammeessa päivät pitkät ja pestä nyrkkipyykkiä. Kun myöhemmin totuus pesulaelämästä valkeni päätin että minusta tulee oopperalaulaja!

Haaveilin suuresta urasta, parrasvalojen loisteesta ja tuhansista ruusuista, joita ihailijat heittävät lavalle esityksen jälkeen. Koko elämänpolkuni tähtäsi vain oopperalaulajan uraan, enkä ollut koskaan kouluaikana kiinnostunut mistään mikä ei vienyt haavettani eteenpäin.

Olin ehkä (näin jälkikäteen ajateltuna) se hankalasti motivoituva oppilas. Onks' pakko? Entä jos ei haluu'?  Mitä hyötyä tästä on?

Elämä kuljetti eteenpäin lukion jälkeen ja pääsin opiskelemaan laulua juuri ammattikorkeakouluoikeudet saaneeseen oppilaitokseen.

Minä olen utelias ja opiskelukaverit jotka tiesivät vain musiikinteoriasta ja musiikinhistoriasta ja musiiikin siitä ja tästä alkoivat tuntua vierailta.

Minä haluan nähdä maailmaa! Minä haluan nähdä ja kokea!

Tein rohkean päätöksen ja palasin lupaavalta uralta kotiin, Kotkaan, näkemään ja kokemaan.
Ja minähän näin ja koin!

Näistä hetkistä on pian kymmenen vuotta. Mutkien kautta valmistuin oopperalaulajaksi ja viimeiseksi laulunopettajaksi.  Olen ehtinyt nähdä maailmaa ja kasvaa ihmisenä ja silti kokoajan on tuntunut että minun tehtävänä on auttaa muita!

Kuinka?

Suuri Muutto, kaiken taakse jättäminen. Ihanan, kauniin kodin myyminen, uusi mobiilielämä, autossa asuminen. Oravanpyörästä irroittautuminen. Itsensä kuunteleminen, Rakkaan Miehen toiveiden kuunteleminen. Yhteinen katse tulevaisuuteen.

RAKKAUS!

Ihanien ja samalla rasittavien kakaroiden kanssa tunnen tekeväni tärkeää työtä. He ovat kakaroita mielellään ja rehellisesti olen sanonut heille että tykkään heistä kovasti, he ovat ihania, mutta he ovat myös todella rasittavia, pahimmillaan. Voisitteko ystävällisesti edes yrittää käyttäytyä?

Nyt minusta tuntuu että teen työtä jolla on merkitystä! Työ antaa minulle paljon ja vaatii minulta kaiken!